Aamusta katselin muutaman tunnin nuorison leikkien ohella pappakoiran ravaamista, minun seuraamista sekä takapihalle viileeseen pyrkimistä ja kuulin kaikuna korvissani eilen illalla kuulemani tassujen nakertamisen.....lopulta soitin ajan eläinlääkäriin.
Valitettavasti arvaukseni osui oikeaan ja lääkärissä todettiin taas munuaisarvojen nouseen hyvänmatkaa yli viitearvojen. Erikoisruokaahan Riku on syönyt heinäkuusta lähtien ja elokuun kontrollissa arvot olivat viiterajoissa. Jonkinaikaa olenkin jo kiinnittänyt huomiota, että vesi on taas maistunut tavallista paremmin papparaiselle ja levottomuutta on välistä esiintynyt, mutta vain pienissä määrin. Pappa oli myös laihtunut kokonaisen kilon kesästä. Ruoka maistuu ja sitä saa reilusti eikä varsinaisesti näytä laihalta, vaaka tämän tiedon kuitenkin kertoi. Lihasmassa toki vähentynyt merkittävästi, koska pappa ei tahdo enää tehdä pitkiä lenkkejä eikä lähteä metsälenkeille juoksemaan vapaana.
Lisäksi tänään varmuudenvuoksi otetussa RTG:ssä näkyi selässä välilevyissä kalkkeutumia. Minäkin pystyin näkemään RTG-kuvassa nämä muutokset selässä ihan näin maallikkona. Oletettavaa siis on, että selkä varmasti kipuilee ainakin ajoittain.
Nämä kaksi asiaa yhdessä saivat minut tekemään raskaan päästöksen ja pappakoiran tulee mukava eläinlääkäri nukuttamaan tänne kotiimme ikiuneen 8.11.2013. Eläinlääkärille soittamani puhelu oli elämäni raskain, kerran painoin paniikissa punaista luuria ja vasta toisella yrityksellä onnistuin soittamaan. Kokoajan myös tekisi mieli soittaa lääkärille ja perua tulo, ei vielä, en ole valmis.
Tuohon asti papparainen saa Tramalia varmuudenvuoksi, että kivut pysyisivät kurissa ja koetetaan elää mahdollisimman normaalia elämää nauttien hetkistä yhdessä. Elämän on toki sinällään jatkuttava, kun nuoremmat koirat kuitenkin taloudessa ovat sekä papankin tahdon saavan elää nimenomaan normaalia arkea kanssamme nämä viimeiset viikot.
Ensi perjantaina meille olisi tulossa muutama ihminen kylään, koska isäntä täyttää vuosia. Mietiskelin, että tilaisuus on varmaan peruttava, mutta sitten muistin miten innoissaan pappa aina nuorempana otti osaa illanistujaisiin, nykyisellään meillä ei sellaisia enää ole oikeastaan ollenkaan. Riku istui aina porukan keskellä opiskelija-asuntoni olohuoneessa ja katsoi aina siihen, joka puhui. Välistä se sitten kävi rapsuteltavana jonkin sylissä. Tämän muistettuani ajattelin, että nämä 4 vierasta ovat tervetulleita, koska pappa tykkää vieraista ja ihmisistä. Silloin kun vielä kävimme koirapuistossa, pappa istui aina penkillä ihmisten kanssa muiden koirien juostessa. Päivä kerrallaan, arvokkaita hetkiä etsien ja papalla mukavaa eloa tarjoillen nyt mennään.
Tämä päivä on pitänyt sisällään hirveän tunteiden sekamelskan. Teenkö tämän liian aikaisin? Olisko joku vaan tilapäisesti nostanut noita arvoja? Voiko tommoset muutokset selässä olla ihan kivuttomiakin? Voisiko Tramalilla vielä selvitä muutaman kuukauden?
Mutta tiedän, tämä on viimeinen palvelus, jonka teen tuolla ihanalle elämäni koiralle. Koiralle, joka on jakanut kanssani elämää yli 13-vuotta ja joka on aina mukisematta sopeutunut kaikkiin elämänmuutoksiin minun rinnalla.
Munuaisten pettäessä papan lähtö olisi tuskainen ja kivulias, en tahdo nähdä sitä. Pelkästään jo tuo sen levottomuus ja melkoisen selkeä kivun osoittaminen saa minun sydämen melkein pakahtumaan, todella raskasta katsottavaa. Kesällä papan mennessä huonoon kuntoon (kun munuaisoireet laitettiin automaattisesti sydämen piikkiin, sydänlääkitystä fiksattiin jne) itkin sitä, että jos se joudutaan lopettamaan se on joutunut kärsimään viimeiset hetkensä. Tuo opetti ja nyt pappa saa lähteä rauhassa, kotona ja kohtuullisen hyvävointisena. Tämä tietysti olettaen, että munuaisarvot nyt tämän kaksi viikkoa pysyvät aisoissa ja Tramal lääkitys pitää papan kivuttomana.
Kotiuduttuamme pappa sai Tramalia ekan pienen annoksen ja sen jälkeen se on nukkunut todella levollisena tuolla pehmeässä pedissään.
Tätä tuntemattoman kirjoittajan runoa luen vaan uudelleen ja uudelleen koittaen vakuutella itselleni, että tämä päätös on oikea enkä tee sitä päivääkään liian aikaisin.
Surullisten asioiden keskellä on onneksi aina myös iloisia asioita, eli tähän loppuun vielä muutama leikkikuva nuorisosta tältä aamulta. Maisa lähti meitä toiseen hoitopaikkaansa lääkärikäyntimme jälkeen, koska minä menne huomenna taas normaalisti töihin.
Paljon voimia ja Papalle rapsutuksia. <3 Mä olen harmitellut jälkikäteen monta kertaa meidän vanhaa koiraa ja sitä, että se olisi pitänyt lopettaa heti silloin kun sairastui vakavasti. Jotenkin vaan luultiin, että se tokeni siitä ja kaikki näytti paremmalle mutta eihän se niin ollut. :( Mulla oli siitä niin huono omatunto ja edelleenkin se välillä tulee mieleen. Parempi siis ajoissa, kuin liian myöhään. Vaikeita päätöksiä. :(
VastaaPoistaKiitos paljon! Tuota itsekkin pelkään, että jos odotan liian kauan niin omatunto ei jätä koskaan rauhaan :-(
PoistaKiitos paljon! Tuota itsekkin pelkään, että jos odotan liian kauan niin omatunto ei jätä koskaan rauhaan :-(
PoistaTätäkin kautta vielä toivon rapsutuksia ja voimia teille. Miten voikaan olla niin vaikea päättää ja varmasti tietää,että nyt tekee oikein. Tiedän,että mekin olemme jossain vaiheessa tuon Elmerin kanssa tuossa tilanteessa ja todennäköisesti ennemmin, kun myöhemmin. Mistä tietää,että hetki on oikea? Entä jos tilanne ehkä on parempi vielä pitkään tai se romahtaa ja koira joutuu kärsimään? ja kuinka suuret kivut koiralla on nyt? Näitä asioita pohtien miettii väkisinki,että suurentelenko asioita vai onko ne totta....Mutta pakko kait se on todeta itsellekin,että totta se vaan on. Jos reilu neljä vuotias koira on olemukseltaan, käytökseltään ja liikkumiseltaan vanha koira niin jotaki mätää siinä hommassa on.
VastaaPoistaUskon,että olet tehnyt oikean päätöksen ja toivottavasti pappa ei kärsisi enempää.
Kiitos kommentista! Tramal tuntuu onneksi vaikuttavan hyvin ja positiivisesti papan vointiin.
PoistaTuohan se juuri, kuten kuvailit, suurentelenko ja hätäilenkö? Toisaalta tiedän ja päätin silloin kesällä, että seuraavan kerran kun vointi heikkenee on päätös tehtävä. Reunalla on käyty jo monesti.
Jaksamista myös teille Elmerin kanssa. Tuo tietysti vielä tuo oman mausteensa asiaan, että kyseessä nuori koira =(
Voi itku! Kovasti tsemppiä ja voimia teille. Maailman kovin paikka on luopua rakkaasta kaverista vaikka se onkin hyvä tehdä kun koira on vielä suht hyvässä kunnossa ilman suurempia kipuja :( Ei olisi pitänyt lukea tätä kirjoitusta töissä, kun nyt on silmät punaiset itkemistä. -Ansku
VastaaPoistaKiitos! Kyllä mä kesällä sen verta säikähdin voinnin rajua heikkenemistä, että nyt en enää lähde katsomaan munuaistilanteen huononemista liian pitkälle. Tramal näyttää tarjoavan ainakin kivuttomuuden (tai mistä sen kivun ja kivun asteen tietää). Mä en ole tainnut koskaan olla näin vaikeassa tilanteessa, koska elämä on sen verta säästellyt, että ketään todella läheistä en vielä ole joutunut menettämään tähän saakka.
PoistaItku tuli silmiin :( Voimia teille vaikeaan tilanteeseen <3
VastaaPoistaKiitos paljon =)
PoistaMä sanon nyt ihan suoraan, että mä en pystyis tohon. En haluais enkä vois pistää koiraa, joka pysyy vielä lääkkeillä suht terveenä kuoppaan, etenkään sitä ensimmäistä ja rakkainta. En halua tuomita sua tai mitään vaan mulle tulee itku silmään pelkästä ajatuksesta, onhan omakin jo yhdeksän. En voisi ajatellakaan lopettavani sitä, mielummin luonnollinen kuolema kuin lopetus. Se ensimmäinen on se rakkain, paras koira, mistä aina haaveillaan. Se on ystävä vailla vertaa ja se yhteys mitä itsellä ja sillä ystävällä on, se on kuin taianomaista ja pelkkä katse riittää kertomaan tuhat sanaa. Sen kanssa koetut ja tunnetut asiat niitä ei voi pistää syrjään noin vain, koira on sun paras ystävä ja sä olet sen, ei sen kohtaloon saisi puuttua ellei ole ihan pakko. Jos sun mielestä Riku on nyt siinä pisteessä, että se ei toivu tästä enää niin silloin asia on mietitty loppuun. Jos mun pitäs tehdä jotain tommosta niin mä harkitsisin useaan kertaan, koska tietäisin tuntevani itseni myöhemmin murhaajaksi kun lopettaisin viattoman eläimen elämän vain siksi, että päätin tehdä niin. Jos sä tosiaan olet harkinnut tän asian siis loppuun niin annan sulle suuren voimahalin ja tsemppiä sen tuskan ja itkun läpimenoon, on ihanaa lukea sitä kaikkea mitä käyt läpi, koska se saa arvostamaan niitä päiviä sen oman ihanan hännänheiluttajan kanssa etenkin kun se on persoonallinen kääpiöpinseri. Joskus vain tuo nelijalkainen kaveri tuntuu tärkeämmältä kuin kaikki maailman ihmiset yhteensä. Näin samalla kyyneleet valuen poskiani pitkin laitan sulle vielä sydämen osoitukseksi siitä, että on vielä olemassa niitä ihmisiä, jotka välittää muistakin kuin itsestään. <3
VastaaPoistaHei anonyymi. Mielipiteensä on jokaisella ja ne saa kertoa. Minulla ei sinällään ole tarvetta perustella ratkaisuani, koska tiedän sen olevan oikea, mutta kirjoitampa nyt muutaman rivin kuitenkin. Minä olen aina luvannut itselleni ja koirilleni, että ne saavat lähteä ilman kipua ja tuskaa. Seuraan läheltä myös ihmisen vakavaa sairastamista ja jos minulla on mahdollisuus niin itselleni järjestän eutanasian mikäli sairastun joskus vakavasti ja parantumattomasti sairauteen, joka tekee minun kehostani ja mielestäni raunion. Ihmisellekkin siis soisin eutanasian, miksi en koiralle? Sydänvikaahan tämä melkein 13,5 vuotias vanhus on sairastanut jo 2 vuotta sekä syönyt siihen runsasta lääkitystä ja munuaisten vajaatoimintaa on hoidettu erikoisruokavaliolla ja ruokavalio ei enää pidä arvoja kurissa eikä muuta hoitoa ole. Kipulääkitys taas muun lääkityksen ohessa kuormittaa lisää munaisia eikä selkeästi elo ilman kipulääkitystä enää onnistu (selässä todennäköisesti ainakin kipuja on ja kipulääkitys rauhoittanut koiraa). Arvojen noustessa (mikä voi tapahtua viikon päästä tai kuukauden päästä, mutta se tapahtuu kuitenkin) koiralla ei enää pysy ruoka sisällä, se alkaa ripuloimaan ja lopulta kokee tuskaisen kuoleman. Yhtä vähän kuin sinusta on lopettamaan eläintä on minusta siihen, että odottaisin tuota hetkeä. Pahimmassa tapauksessa koiravanhus kituisi täällä useita tunteja minun töissä ollessani ja kuolisi lopulta yksin ja tuskissaan. Töissäkin kun on käytävä, myös vanhuskoiran omistajan. Ennemmin olen siis murhaaja kuin se julma itsekäs paskiainen, joka ei päästänyt koiraa lepoon ajoissa. En siis näe sitä, että puuttuisin kohtaloon muuten kuin juuri sillä tavalla, kuin jokaisen koiranomistajan pitäisi pystyä puuttumaan.
PoistaSilmät kyyneleistä sumeana olen blogia lukenut ja lukemisen jälkeen oon kaapannu omat kääkkäni kainaloon, rutistanu ja pussannu. Allekirjoitan E jokaisen sanan sun ylemmästä kommentista. Mun korvaan kovasti kalskahtaa "joka pysyy vielä lääkkeillä suht terveenä". Mikä on suht terve? Onko se koiran elämää, että lääkkeillä pidetään "suht terveenä" ja lykätään väistämätöntä.
PoistaSä oo E tehny sen minkä jokainen rakastava ja koiraansa ajatteleva koiranomistaja tekisi. Sä oot ajatellu nimenomaan pappaa, et itseäsi. En voi kun toivottaa sulle ihan hirmuisen paljon jaksamisia surun keskellä! Riku on valloittanu monen ihmisen sydämen ja tulee elämään siellä ikuisesti <3
-Maija
Kiitos kauniista kommentista!
PoistaKyllä tätä surutyötäkin valtavasti helpottaa se, että tiedän tehneeni pappaa kohtaan oikein. Nukutuspäivänä jouduin antamaan extra kipulääkettä, että Riku sai nauttia viimeiset tuntinsa kivuttomana eli aika todellakin oli käsillä.
Pappa lähti iloisena, kivuttomana ja massy täynnä nakkeja. Ihana koira ja ihanat muistot.
Voimia tulevaan Erja <3 :'( Pappaa (ja toki muitakin koiriasi) on ollut ihana seurata näin blogin kautta, varsinkin kun Pappa tuo niin mieleen meidän Nellin ja Hilma Siirin.
VastaaPoistaKiitos paljon, kyllä tässä voimat ovat aikalailla koetuksella, mutta pakko on vaan koettaa arkea elellä eteenpäin....kohti pelottavaa perjantaita. Päätökseni kanssa onneksi olen löytänyt sisäisen rauhan, se on oikea ja papan parhaaksi tehty.
PoistaMietiskelin, että mun blogistahan tulee ihan tylsä, kun pappa ei enää hengaile mukana menossa.