Tästä viikosta ei ole paljonkaan kerrottavaa. Perusliikunnoilla (aamu + iltakäpyttelyt sekä pidemmät päivälenkit) ja vähällä treenaamisella on menty, koska minulla ei ole oikein riittänyt voimat sen kummempaan. Maanantai peko treenit jäi väliin eikä kameraakaan tullut laatikosta esille otettua oikeastaan koko viikolla. Rikun lopetuspäätöksen lisäksi viikkoon mahtui muitakin ikäviä uutisia, joten kuormitusta on melkolailla. Tärkeimpänä prioriteettina olen pitänyt sen, että pappakoiralle ei tule ylimääräistä yksinoloa ja että se saa jokapäivä tärkeää yksilöllistä huomiota. Tokihan yksilöllistä huomiota ja omia lenkkejä pappalle on tarjoiltu jatkuvasti, mutta ei valitettavasti tiukasta treeniaikataulusta johtuen päivittäin.
Tiistai oli vaikeampi päivä kuin maanantain, kävin läpi sellaisen tunneskaalan, että en välistä tiennyt miten päin olla. Isäntä teki pitkän hihnalenkin nuorempien kanssa, kuten maanantainakin. Pappa saa käpytellä nyt päiväkävelyt erikseen kahdestaan joko minun tai isännän kanssa. Pappa kun tykkää mennä fleksissä omaa tahtiaan, porukan kanssa kun fleksiä ei oikein voi käyttäää.
Kysymyksiä, ajatuksia, välistä tuntui, että noiden alle pakahtuu.
Olenko liian aikaisessa, olenko liian myöhässä, onko nyt oikea aika, pärjäisikö Riku vielä kipulääkkeillä pari kuukautta? Olenko valmis enää katsomaan, ottamaan riskin munuaisten kanssa? Olenko valmis taas siihen, että ei mene varmasti kauankaan, kun taas ollaan lääkärin tarpeeessa? Pystynkö elämään itseni kanssa, jos koira kuolee kipuilevana tai yksin täällä työpäivän aikana kärsien? Selviänkö minä koskaan tuon koiran menettämisestä? Miksi ihminen on ylipäätänsä niin hullu, että se hankkii koiran?
Itkin, vihasin itseäni, tartuin puhelimeen, että perun eläinlääkärin tulon.
Lopulta puhuin ystävän kanssa, lopulta illalla aloin tuntea pientä sisäistä rauhaa päätökseni kanssa.
Rauha on säilynyt, vaikka välistä toki vieläkin eläinlääkärin tulon peruminen houkuttaa kovasti ja ehkä olen hitusen siinä kieltämisen vaiheessa.....en pysty jotenkin ajattelemaan sitä, että tuota koiraa ei enää kohta ole. Ei suuria sympaattisia mulkosilmiä ja harmaata iloista naamaa.
Isäntä soitti pieneläintuhkaamoon, ottavat papan sinne vastaan silloin vielä perjantai iltana. Tauno ja Hilma lähtevät hoitoon perjantai iltapäivänä, saamme papan kanssa olla vaan, ihan kahdestaan.
Pelkään ensi perjantaita aivan kamalasti, en muista pelänneeni monia asioita elämässä näin paljon.
Tiedän kuitenkin, päätös on oikea. Tramal lääke on vetristänyt pappaa, tassuja ei ole tarvinnut järsiä eikä levottomuutta, minun seurailua tai muita oireita ole esiintynyt. Kipuja, minun rakkaalla koirallani on ollut kipuja. Tästä taas poikii sitten lisää itsesyytöksiä, miksi Tramalia ei kokeiltu aiemmin? Miksi miksi miksi? Sitä en usko, että kipuja on ollut jatkuvasti....tai en halua uskoa. Mutta on papalla ollut hyviä levollisia päiviä ja aikoja. Oireluhan palasi vasta viime viikolla ensimmäistä kertaa kesän jälkeen.
Keskiviikkona pappa pääsi taas omalle lenkilleen päivällä ja nuorempien kansssa käytiin tekemässä vauhdikas reilun 5 kilometrin pyörälenkki. Isäntä oli välistä ajamassa "vieheenä" edellä eli saatiin otettua ihan kunnon spurttejakin.
Torstaina olin sitten Taunon kanssa illalla toko-treeneissä ja Hilma & Riku viettivät isäntäaikaa kotosalla. Pappa sai pyöritellä imuroinnin ajan aktivointipalloa takapihalla.
Toko meni yllättävän hyvin, vaikka emännän treenifiilis oli vähintäänkin laimea. Onnistumiset kuitenkin piristivät mieltä. Liikkeestä maahan ja liikkeestä seiso olivat harjoittelussa. Sain hyvin vinkkejä ja näiden työstämistä nyt sitten jatketaan. Lisäksi tehtiin toimintojen tarjoamista. Taunolle otin nenällä purkin koskettamista ja tassulla purkin koskettamista, ihmeen hyvin se tajusi mitä hommalla ajettiin takaa vaikka vastaavan tyyppisiä harjoituksia ei oikeastaan ole tehty. Tämä oli siis käsittääkseni sheippaamista, jos tarkkoja ollaan.
Lisäksi otettiin suuntia. Kaksi purkkia, koira seisomaan mun eteen ja sitten kädellä osoitus siihen suuntaan minne koiran kuuluu mennä. Aika hyvin, tahmeasti, mutta kuitenkin Tauno purkeille lähti. Varmaan ihmetteli, et saanko mä muka oikeasti palkan tästä, et mä vaan kävelen tän purkin luokse? Lopuksi vielä paikallaanmakuu ja tästä olen ylpeä. Palkkasin Taunoa kohtuu tiheään, mutta otin kuitenkin reilusti välimatkaa, molemmilla puolilla oli koirat ja toinen vielä vähän rauhattomampi kaveri. Kolme minuuttia siinä meni makoillessa. Olin todella ylpeä.
Alkuun ja loppuun vielä lenkit Edy toverin kanssa.
Perjantaina isäntä teki taas tunnin hihnalenkin nuorempien kanssa, minä sitten papan kanssa lyhemmät.
Lauantaina minä lenkkeilin pidemmän hihnalenkin ja isäntä sitten papan kanssa lyhemmän, muuten vaan oltiin sohvalla ja ihmeteltiin. Pappa sai ainakin paljon läheisyyttä, otin sen päiväunille vieraan jopa sängylle, vaikka sänky on koirilta kielletty paikka tässä taloudessa. Hilman vyötärö alkaa taas uhkaavasti kadota tällä vähemmällä liikunnalla ollessa, täytyykin puuttua asiaan heti kättelyssä.
Sunnuntaina otin itseä niskasta kiinni ja päätin tarjoilla
jokaiselle koiralle mukavaa tekemistä. Suunta otettiin siis Liperin
treenikentälle, vaikka illasta olisi ollut hallitreenitkin ohjelmassa
Taunolle. Aikainen pimeän joutuminen, papan tilanne ja vähän harakoille
mennyt viikko kuitenkin aiheuttivat priorisointia.
Taunon
kanssa otettiin pientä ratapätkää, kontaktisulkeisia (alustan
häivytystä) sekä keppejä. Hienosti ja todella hyvällä draivilla
nuorimies teki, mikä vauhti.
Kepeillä ei ollut motivaatio-ongelmaa enää, vaikka tokihan vauhtia voisi tulla vieläkin lisää.
2 on 2 off -kontaktissa ajattelin nyt pikkuhiljaa rueta häivyttämään alustaa pois. Talvi varmaan mennään tässä tilanteessa, että välistä alusta on, välistä alustalla on myös palkka ja välistä sitten alustaa ei ole ollenkaan. Kevään tavoitteeksi sitten alusta kokonaan pois.
Kentällä käynnin yksi suurin perusajatus oli se, että saadaan Rikun kanssa "treenata" vielä viimeistä kertaa. Intoa ja vauhtia oli, mutta kepeillä tasapaino meinasi pettää.
A-esteen vanhus meni vain kerran ja ilta osoitti että siinäkin saattoi olla kerta liikaa.
Hilmalle otettin pari hakupistoa sekä pari ilmaisuharjoitusta. Aika vieno se vuf -ääni on minkä tuosta neidistä turhautumisen kautta irti saa, mutta jospa se tuosta.
Lenkit tehtiin ennen ja jälkeen, ensimmäisen lenkin jaksoi pappakin hyvin mukana. Hilma ja Tauno saivat puoli-irrotella eli liinoissa kuljeksia. Odotan jo innolla metsästyskauden päättymistä, että päästään metsiin normaaliin malliin. En välttämättä välitä kääkkineni pölähtää keskelle hirvenmetsästystä.
Treenin jälkeen veljeni perhe kävi hyvästelemässä papparaisen. Pappa valitettavasti näköjään ahdistui vieraista, aivan, se koira joka aina rakasti sitä, että meille tulee vieraita. Ilta muutenkin ollut papalla levoton.....seurailua, ovien raapimista ilman syytä ja levottomuutta.Päätökseni sai vahvistusta. Ompa tuo oireilu kipuperäistä tai ahdistusperäistä tai mitä vain, niin normaalia ja tervettä se ei ole. Kaikki nämä yhdessä, aika on oikea. Rakas on päästettävä lepoon.
Toivottavasti vointi huomenna levon kautta kohenee, että pappa jaksaa sinnitellä perjantaihin asti.
Näin ulkopuolisen silmin katsottuna teet aivan oikean päätöksen papparaisen suhteen. Riku on saanut elää sun kanssa ihanan elämän ja koiran elämä on varmasti ollut paras mahdollinen.
VastaaPoista13-vuotias pupu kuoli muutama vuosi sitten ja on edelleen kova pala. Myös Nitan kanssa jouduttiin silloin pentuaikana pohtimaan missä menee hoidon raja; kuinka pitkään jatketaan ja milloin on aika luopua ellei hoidosta saada pysyvää tulosta. Tiedän perhetutun kautta tapauksen, jossa koirasta luopuminen (koiran kivuista huolimatta) oli niin kova paikka että loppujen lopuksi koira kuoli autoon kun sitä oltiin viemässä nukutettavaksi.
Eihän luopumisen tuskasta pääse koskaan eroon, mutta minusta on paras kiitos päästää lemmikki mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Tunnistan myös tuon tunteen, että tekisi vielä mieli yrittää jos vaikka joku lääke tms.auttaisi. Se pieni aika lisää on vain ihmistä varten. Ja uskon tuon odottelun olevan kamalaa, mutta nauti Rikun seurasta ja ota paljon ihania kuvia muistoksi. Muistot ja kuvat säilyy aina :) -Ansku
Kiitos Ansku kommentista ja kaunnista sanoista =)
PoistaKyllä päätös tosiaan tuntuu oikealta, vaikka ei se helpolla tule/tullut. Pappa on aina ollut iloinen koira, suorastaan hämmästyttävän positiivinen. Nytkin se on sitä, vaikka kivut, väsymys ja ahdistuneisuus arkea jo varjostavat ja tuossa olet oikeassa, että lisäpäivät olisivat vain minulle....eivät koiralle. Tää odottelu ei kyllä oo ihmisen elämää, mutta tämä on kestettävä, että pappa saa nukahtaa kotona. Klinikalle kun se ei halua mennä, vapaaehtoisesti en ole saaanut sitä kävelemään eläinlääkärille pentuaikojen jälkeen, kun yksi kotipaikkakuntani puoskari ei ihan osannut hommiaan.
Voi ei kamalaa, olen blogisi aktiivinen seuraaja ja nyt vasta tuli luettua tästä suru-uutisesta. Toisaalta näin lukijan kannaltakin haluaisin vain pitää Rikun ja halata sitä ikuisesti, mutta tämähän ei ole mahdollista. Voi kun nuo nelijalkaiset eläisivätkin pidempään! Mielestäni teet kuitenkin oikean päätöksen, sinähän se koiran tunnet ja arvioit milloin sen on aika siirtyä vihreämmille lenkkipoluille. Olet mielestäni rohkea ihminen kun uskallat päästää myös irti silloun kun on sen aika. Kääpiöpinserit etenkin vievät täysin sydämen persoonallisuudellaan ja sillä, että tuntuu kuin ne olisivat muita koiria viisaampia ja eläisivät rinnallasi lohduttaen sinua, mutta myös iloiten kanssasi. Voi olla, että tämä on puolueellinen kirjoitus näin kääpiöpinserin omistajana, mutta oma koirani on ainakin antanut minulle enemmän kuin koskaan koiran kuvittelin antavan. Siitä on tullut melkein minun vertaiseni, kuin ihminen joka antaa tassuterapiaa. Anteeksi tämä jaarittelu, mutta jollekin minun on kerrottava tämän postauksesi aiheuttama tunneryöppy ja ajattelin, että sinä jos kuka kyllä ymmärrät. Näitä irti päästämisen hetkiä tulee aina mietittyä silloin tällöin niin koirien kuin muidenkin ihmisten kohdalla, mutta tuskin sitä pystyy tajuamaan miltä se oikeasti tuntuu. Minäkin odotan kauhulla sitä päivää kun minulle on sama edessä kuin nyt sinulla Toisaalta on mukavaa, että kerkeää hyvästellä rakkaan ystävänsä, mutta toisaalta taas olisi paljon helpompaa kun ei tarvitsisi ajatella sitä edessä olevaa hirveää päivää. Miten perin tahansa se tapahtuukin ei se sen paremmaksi muutu. Riku on saanut kuitenkin elää pitkän elämän kanssasi ja se on ainakin näin blogin juttujen perusteella kuulostanut mahtavalta, en ole koskaan kuullut ihmisestä, joka olisi noin omistautunut koirilleen. Tsemppiä sulle tämän kaiken läpimenemiseen, voit kirjoittaa blogiisi asiasta niin paljon kuin haluat ja tiedät, että täällä ainakin yksi ne lukee ja elää hengessä mukana! <3
VastaaPoista-RP-
Kiitos paljon ihanasta kommentistasi ja ehdottomasti tunneryöppysi purit oikeaan paikkaan! Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Mukava myös kuulla, että tästä blogista välittyy minun halu olla koirille hyvä emäntä ja tarjoilla niille parasta mahdollista koiranelämää. Mamman silmäteriä kaikki kolme. On meitä omistautuneita onneksi varmasti muitakin =)
PoistaOlen tässä juuri pohdiskellut, että tämä kyky päästää lopulta irti on yksi sitä kokonaisvaltaista ajatusta, että voi sanoa antaneensa koiralle hyvän ja arvokkaan elämän.
Papan elämä on ollut pitkä ja vaihderikas, yhdessä on kasvettu ja aina nuo isot silmät ovat tuijottaneet ymmärtäväisesti ja terapiatassut läiskineet minua naamaan, jos olen sen mielestä liian vähän häntä huomioinut =)
Itsellä oli aikoinaan sama tilanne 2006 vuonna, kun vanha saksanpaimeneni alkoi tulla tiensä päähän. Olin työstänyt asiaa pitkään, itkenyt monet itkut, milloin yksin, milloin koiran kaulaa vasten. Nautimme viimeisestä keväästämme ja kesästämme, pienistä yhteisistä hetkistä, rauhallisista lenkeistä, lyhyistä uintimatkoissa, viimeisinä päivinä lähinnä kahlailusta. Joka päivä mietin, onko tämä se viimeinen. En halunnut pitää lenkeillä kiirettä, en koska en tiennyt mikä niistä jäisi viimeiseksi.
VastaaPoistaSinänsä päätöksen tekoa helpotti se, että koira alkoi mennä huonoon kuntoon melko nopeasti, olin päättänyt jo paljon aikaisemmin, ettei koiran tarvitsisi kärsiä vain sen takia, etten osaisi päästää irti. Seurasin tilannetta,
Olimme aina liikkuneet luonnossa paljon, enää emme juurikaan liikkuneet, vaan vietimme siellä aikaa. Istuimme tunti toisensa jälkeen metsäpuron solinaa kuunnellen, kävelimme järven rantaa seuraamaan auringon laskua. Emme välittäneet meitä kastelevista kesäisestä sateesta, olimmehan vuosien mittaa tehneet aina silloin pisimmät lenkkimme.
Lopulta tiesin, että nyt on aika. Viimeisenä yönä satoi vettä taivaan täydeltä, siitä huolimatta kävelimme viimeisen kerran järven rantaan. Itkin ja koira nuoli kyyneleet poskiltani. Seurasimme järven pintaan muodostuvia renkaita.
Tai minä seurasin, hieman myöhemmin sain tietää, että kaihi oli käytännössä sokeuttanut koirani jo täysin. En sitä ollut huomannut, kulkihan koira mukanani irti kaikkialla, viimeiseen lenkkiin asti.
Työstin asiaa pitkään myös jälkeen päin. Mietin teinkö oikein, vaikka tiesin tehneeni oikein.
Vielä pitkään avatessani oven, odotin että koira olisi siellä vastassa.
Vielä pitkään kuulin koirani haukkuvan.
Vielä pitkään heräsin aamulla ajatellen ensimmäisenä lenkille lähtemistä tuon koiran kanssa.
Tyhjyys.
Se oli tunne joka seurasi aina sen jälkeen kun todellisuus iski taas tajuntaan.
Ei ollut oven takana ketään vastassa.
Ei ollut koiraa joka haukkuu.
Ei ollut koiraa jota veisi lenkille.
Silloin päätin, että en enää koskaan elämässäni halua joutua tilanteeseen, jossa saattelen viimeiselle matkalle parhaan ystävän, niin ettei kotona oven takana olisi odottamassa toista.
En koskaan enää.
Uskon ja haluan uskoa, että muut koirat auttavat sinua surutyössäsi eteen päin.
Ei ole kiire mihinkään.
Kun surun tunne valtaa mielen, täytyy vain rohkeasti surra se pois.
Ikävä ja suru eivät koskaan kokonaan katoa, mutta niiden kanssa oppii elämään.
Ja miksei oppisi, nehän kuuluvat tavalla taia toisella jokaisen elämään.
Kestää pitkään, ennenkuin asian on saanut käsiteltyä loppuun.
Toivottavasti ympärilläsi on ihmisiä, jotka antavat sinun tehdä surutyötäsi rauhassa. Minulla niitä ei aikoinaan ollut, minä surin yksin ja muilta salaa. Olihan kyseessä kuitenkin vain ja ainoastaan koira. Niin minulle sanottiin, kukaan ei ymmärtänyt sitä, etten minä ollut menettänyt vain koiraa. Olin menettänyt kasvukumppani ja parhaimman ystäväni.
Itse sain aikoinaan hyvin paljon lohtua tästä runosta, samalla se auttoi käsittelemään surua.
I only wanted you
They say memories are golden,
well maybe that is true.
I never wanted memories,
I only wanted you.
A millions time I'll miss you
A millions time I'll cry.
If love alone could save you
you never would have died.
In life I loved you dearly,
In death I love you still.
In my heart you hold a place
no pup could ever fill.
It broke my heart to lose you,
but you did not go alone.
For part of me went with you
the day God called you home.
Your memory is my keepsake,
with which I'll never part.
God has you in His keeping
but I'll have you in my heart.
If tears could build a stairway
and heartache make a lane.
I'd walk the path to heaven
and bring you back again.
Our family chain is broken,
and nothing seems the same,
but as God calls us one by one,
the chain will link again
- Author Unknown-
Todella kaunis runo ja kiiitos muutenkin kauniista kirjoituksestasi.
PoistaMukava lukea, että koiran menettämisestä voi kuitenkin jäädä lopulta noinkin kaunis muisto. Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan, kuvaat niin kauniisti teidän yhteisiä viimeisiä hetkiä, huomaa, että surun on voittanut se rakkaus koiraa ja sen muistoa kohtaan.
Toiset koirat varmasti auttavat pahimman yli ja pakottavat myös jatkamaan arkea. Hilma muutti meille 3,5 vuotta sitten osittain juuri sen ajatuksen seurauksena, että pappa alkoi ikääntyä ja tiesin, että ilman koiraa en osaisi olla päivääkään. Pappa on minun opettajani ja ilman sitä minulla ei olisi nykyisiä koiria, olisin montaa ystävää köyhempi ja paljon muuta. Muisto on äärimmäisen kaunis. Pappa tuhkataan ja tuhkat aion käydä sirottelemassa juurikin sinne, missä papan kanssa olemme viettäneet niitä hienoja hetkiä luonnon helmassa kahden kulkien. Minä en ole koskaan vielä kohdannut tämmöistä asiaa elämässäni, jonkin näin rakkaan lopullista menettämistä. En vielä tiedä miten osaan surra, miten minä lopulta selviän? Mutta jotenkin varmasti.