Kulunutta viikkoa ja matkaa kohti väistämätöntä

Viikko on edennyt, hiljaa, mutta varmasti kohti elämäni pelottavinta päivää. Pääaisassa olen voinut verrattaen hyvin. Tunteet menevät laidasta laitaan. Täytin Rikun dosettia tiistaina viimeistä kertaa (kyllä, useiden lääkkeiden ja selvyyden takia sillä on dosetti) ja kun avasin Rikulle viimeistä munuaissairaan märkäruokapurkkia keskiviikko iltana suru pyyhkäisi voimakkaana aaltona ylitse. Kaikki asiat ja takemiset, jotka viittaavat asioiden lopullisuuteen saavat aikaan pahaa oloa ja näitä kyllä olen koettanut parhaani mukaan vältellä. Arki kuitenkin on pyörinyt, en toki voi laiminlyödä nuorisoa ja papankin on tosiaan tärkeää saada elää sitä mahdollisimman normaalia arkea. Alkanut talvikausi, eli se kun valoisaan aikaan ei ehdi tekemään käytännössä mitään myös jo itsessään minua aina masentaa eli semmoinen yleinen surumielisyys ja innottoomuus asioita kohtaan tuntuu jatkuvana olotilana.Jospa tämä tästä, ensiviikolla tai seuraavalla.

Välistä viikon mittaan on myös tuntunut, että koetan paeta todellisuutta, olla ajattelematta ja syventyä muihin asioihin. Aivot ovat isoimman osan ajasta kokonaan OFF-asennossa sen suhteen, mikä perjantaina on edessä. Puhun Rikun tilanteesta tosi vähän, töissäkään en ole sanonut kenellekkään, vaikka normaalisti puhun koirista paljon siellä(kin).  Eniten olen koettanut muistaa näyttää papalle enemmän, miten paljon minä sitä rakastan ja viettää aikaa sen kanssa, sen lähellä. Päätös kuitenkin vahvistuu päivä päivältä, pappa on pappa, mutta on se jo raihnainen, kipeä ja sairas. Nukkuu kyllä rauhallisesti ja kipuja ei pitäisi lääkityksen takia olla, mutta kuitenkin. Veden juonti on myös taas selkeästi tämän viikon aikana lisääntynyt, mikä viittaa munuaisoireiden pahenemiseen. Mitään papan inhoamia hoitotoimenpiteitä, kuten kynsien leikkuuta ja hampaiden puhdistusta emme ole enää tehneet, ainut inhottava juttu on tuo Tramalin antaminen, mitä ei voi valitettavasti mitenkään välttää.

Teen surutyötä, mutta en kuitenkaan tavallaan ehkä vielä kuitenkaan osaa sitä tehdä. En ole pystynyt itkemään viime tiistain jälkeen ollenkaan, vaikka normaalisti itken suhtkoht helposti surullisille asioille. Jotenkin siis olen jumissa, en vaan itsekkään oikein tiedä miten.

Tänne blogiin olen saanut paljon ihania ja osaaottavia kommentteja, kiitos kaikille yhteisesti! 

Pappa on elämänsä aikana koskettanut hirveän monia ihmisiä ja niin koskettaa sen lähtökin.

Päällimmäisenä itsellä on kuitenkin se tunne, että teen nyt loppuun sen minkä aloitin lähes 13,5 vuotta sitten, tarjoan koiralle hienon ja arvokkaan elämän sen loppuminen mukaan lukien. Toteutan sen, mikä jokaisen koiran omistajan pitäisi pystyä toteuttamaan eli päästää koira lepoon ajoissa.

Maanantaina suuntasin pitkästä aikaa Hilman kanssa peko-treeneihin. Tauno lähti mukaan turistiksi ja pappakoira jäi isännän kanssa kotimiehiksi.

Pekoiltiin tälläkertaa maatalon pihapiirissä. Hilmalle kolme maalimiestä ja eteneminen partioimalla. Hienosti neiti toimi pimeässä ja räntäsateessa sekä meni rohkeasti sisään pimeisiin rakennuksiin. Työskentely oli myös hallittua, tarkkaa ja neiti oikeasti tarkasti paikat kunnolla. Yksi piiloista oli yläpiilo. Maalimies oli piilossa vajassa traktorin sisällä. Neiti kiersi ja kirsi traktoria, haisteli ja haisteli eli selkeästi ilmaisi, että kyllä täällä joku on. Nostin neidin sitten syliin ja annoin nuuskutella lisää, tosin noston tein ajatuksissani sen verran lähellä traktorin avonaista ovea, ettei neidillä paljonkaan arvailujen varaan jäänyt. Hieno neiti. Hilman toiminta oli myös tuolleen avoimessa pihapiirissä koostuneempaa kuin metsässä. Otin se kiinni ukkojen välillä, mutta jotenkin muutenkin ei semmosta älytöntä ai maalimies, palkka ja eiku taas menoksi, lisää lisää -touhua.

Treenipaikalla ei voinut koiria juoksuttaa, joten kotimatkalla käytiin sitten tyhjässä Reijolan koirapuistossa vähän kiekkoa kävelemässä.

Ilta kului treneissä ja vaikka pappakoiralla oli isäntä seurana oli minulla silti vähän huono omatunto, kun en ehtinyt sen kanssa hengailla paljoakaan.

Sit mä sorruin, minä joka EI OTA KOIRIA SÄNKYYN. Laskeskelin et saan 7 tuntia per yö lisäaikaa tuntea papparaisen lämmön ja hengityksen, kun otan sen viereen nukkumaan. Sori, surkea kännykuva.

Tiistaina pappa pääsi isännän kanssa eka käpyttelylle töiden jälkeen ja sitten käytiin vetäsemässä vajaa 6 km vaihtelevatempoinen pyörälenkki nuorempien kanssa kaatosateessa. Eihän tuo sade näyttänyt paljoa haittaavan, paitsi tietysti Hilma vähän ensin taas oli et aaapuvaa, kun olosuhteet olivat vähän normaalista poikkeavat. Ja vaikka nämä mun kääpiöt ovat ehkä keskimääräistä karaistuneempia (sateessakin meno täysin normaalia) niin vesirapakot pitää väistellä ja kaatosateellahan niitä tuolla kuoppaisella hiekkpätkällä on aika paljon. Hitusen pelotti, että onnistunko saamaan aikaan kääkkäpannukakun, mutta hengissä selvittiin.

Kaatosateessa tehtävällä pyörälenkillä loogisesti myös kastuu. Taunolla riitti hommaa, kun oma hipiä piti nuolla puhtaaksi ja auttaa Hilmaakin tässä projektissa vielä lisäksi.

 Iltamassa pappakoira pääsi vielä isännän kanssa hyvästelemään toisen lempiperheensä eli isännän siskon perheen. Nopea kyläily, paljon halauksia ja ennenkaikkea Rikulle viimeinen "erävoitto" Geisha-kääkästä joka oli joutunut katselemaan papan vierailua portin takaa, ettei papalle tulee turhaa stressiä vieraammasta koirasta. Papan arvokkaan PR-työskentelyn tuloksenahan tämä Geisha sieltä postin takaa kurkisteli, pappa tutustutti ja ihastutti isännän siskon perheen tähän mahtavaan rotuun aikanaan.

Keskiviikkona siivottiin. Imuroinnin aikana käpyttelin koko lauman kanssa rauhallisen pappavauhtisen lenkin ja sittempä oikeestaan vaan palauduttiin eilisestä ja hengattiin kotona. Toki aamu- ja iltakäpyttelyt kuuluivat myös ohjelmistoon.  Mieli halusi kovasti metsälenkille, mutta kun isännällä oli omia hommia niin ei minun rohkeus riittänyt yksin lähteä pimeään korpeen taskulampun valossa kulkemaan. En juoksuta koiria vapaana näissä taajamaetsissä, joten korpi olisi siis tosiaan ollut korpi.

Posti toi myös uusimman hankintani. Minun on pitkään pitänyt hommata pelastuslaitosten jakamat "asunnossa lemmikkieläimiä" -tarrat ovien pieliin, mutta saatavuuden hankaluuden vuoksi homma on jäänyt. Nyt sitten bongasin netistä nämä. Ovat tyylikkäämmät ja ajavat saman asian. Etu- ja takaovi saavat omat kylttinsä, kuhan olen kotosalla sen verran valoisan aikaan, että saan suhtkoht suoraan nuo asennettua.

Illalla tein Taunnon kanssa vielä maahanmenoja sisällä lelupalkalla ja sehän sujui vallan mukavasti. Tosin uudenuutukainen ongelmamme on se, että jos jätän Taunon maahan ja rupean palaamaan takaisin sen viereen tarkoituksena pyytää se takaisin perusasentoon koira pomppaa ylös, siis väistää minut. Tämä nyt alkoi ihan vastottain, kait se pienen koiran perspektiivistä näyttää et mä tuun päälle. Jännä, että tätä ei ennen ole ollut, mutta eihän se auta kuin työstää. Perusasentoon tulo sisällä ei varmaan tilan ahtaudesta johtuen (treenataan matolla, kun laminaatti niin pirun liukas) oikein sujunut.

Pappa ja papan lauma.

Torstaina ei tehty mitään ihemeitä. Taunon kanssa kävin toko treeneissä, mutta varmaan olisi kannattanut jäädä kotiin. Tauno toimi todella huonosti ja oikein mikään ei meinannut ottaa onnistuakseen. Tajusin sitten jossain vaiheessa, että sen lisäksi et jännitän vieläkin Taunon karkaamista ahtaassa koirakoita täynnä olevassa hallissa minä olin aivan innoton. Taunon käytös ei tuohon mun jännitykseen ole mitenkään syypää, vaan kyseessä on tämä minun omassa päässä oleva koulutuksen kompastuskivi eli en luota koiriini tarpeeksi. Mitä tohon mun innottomuuteen tulee, niin ketään ei varmasti kiinnosta tehdä mitään, jos käskyttäjä on jäykkä kuin puhelinpylväs ja suorituksista saa nakin turpaan ilman mitään kehuja. Oma treenifiilis siis latisti selkeesti koirankin fiiliksen. Paikallaanmakuussakin vilkuili naapurikoiraa, nousi ylös (ei karannut mihinkään sentään) ja vinkui. Huoh. Isäntä piti treenien ajan seuraa pappakoiralle ja Hilmalle. Puolentunnin pappavauhtisen lenkin olivat tehneet.

Huomenna on perjantai, huomenna halaan Riku-pappaa viimeistä kertaa. En tiedä, en tiedä mitä ajatella, mitä tuntea. En taida vieläkään tajuta, en vaan jotenkin usko tätä todeksi.
Huomenna Siina hakee Hilman ja Taunon heti puolikolmen jälkeen hoitoon, sitten vietetään papan kanssa laatuaikaa muutama tunti ennen eläinlääkärin tuloa. Ajattelin rauhallista kävelyä, jotain papan suurta herkkua ja sohvalla lähekkäin oleilua, ei sen kummempaa. Pappa saa ekaa kertaa kahteen vuoteen makkaraa, siitä se ainakin on varmasti onnellinen =)