Onneksi sentään minä olen sairastanut, eivätkä koirat.
Sunnuntai aamuun erittäin levottoman yön jälkeen herätessäni lauantaina alkanut kuume pysytteli sitkeästi koholla.
Taloudessa ei tietenkään ollut yhtään ainutta särkylääkettä eli isännällä riitti hommaa ensin aamulenkittää koirat, sit tehdä lumitytöt, sit lähtee ostamaan mulle buranaa. Iltasella koirat vielä toki tarvitsivat pidemmän lenkinkin. Onneksi ei sentään sairastuttu yhtäaikaa, kuten viime keväänä. Agilityn möllikisoihinkin oltiin menossa, mutta sattuneesta syytä jouduttiin jättämään väliin, harmitti kyllä kovasti.
Lunta tosiaan oli satanut la-su yön aikana kunnolla ja sade jatkui lähes koko päivän. Muutaman lumikuvan jaksoin käydä takapihalla koirista ja ahkeroivasta isännästä nappaamassa, mutta päivän hämäryys ja lumisade tuhosivat laadun totaalisesti.
Maanantai ja tiistai kuluivat samaa rataa kuumeen kourissa. Koirien liikunnat ovat siis rajoittuneet aamukäpyttelyyn, tunnin päivälenkkiin hihnoissa ja iltakäpyttelyyn sekä tietysti muutamaan takaipihakäyntiin päivän mittaan. Isäntä on tietysti suorittanut nämä kaikki liikutukset.
Maanantai iltana pakkanen paukkui jo ihan kunnolla, joten kääkät saivat takitkin niskaansa ennen isännän tekemää pidempää lenkkiä.
Keskiviikkona sama meno jatkui minun sairastamisen osalta, vaikka kuume laski jo ihan inhimillisiin lukemiin. Täytyy kyllä todeta, että uskollisia sairastamiskavereita nämä ovat ja vaikka näinkin pitkään ovat joutuneet olemaan pelkällä perusliikunnalla (hädintuskin sitäkään) niin pysyvät edelleen vallan hyvin nahoissaan kumpainenkin ja jaksavat päivystää emännän kanssa sohvalla.
Toiveissa nyt olisi, että ensiviikkoon mennessä olisin kunnossa. Toipuminen vielä varmasti kestää, vaikka kuume taitaa nyt pahimmilta osin ollakkin taittunut. Niskasta on joku lihas ärtynyt jatkuvan makaamisen tai säryn takia tapahtuneen jännittämisen takia eikä mun pää käänny kunnolla vasemmalle. Nenä on myös tänään tuntunut tukkoiselta eli saankohan nyt nuhan sitten jälkilahjana?
Postauksen pappakuva. Viikonloppuna papalle taas paloi kynttilä takapihalla. Tunnen jatkuvaa hiljaista kaipausta, mutta elämä on kuitenkin jatkunut. Papan muisot ovat niin kauniita. Näin papasta untakin eilen päiväunilla. Unessa pappa juoksi innoissaan laumamme muiden koirien kanssa niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Niin onnellisena.
Pappa rakasti autoilua ja ertyisesti sitä, kun se sai matkustaa turvavyössä isännän auton takapenkillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti