Muuttuneen elämän ensimmäinen viikko

Meidän elämä muuttui viikko sitten aika radikaalisti,  jäimme nimittäin koirien kanssa elelemään aivan keskenämme. Raskasta on ollut, mutta miten tärkeässä roolissa nuo koirat ovatkaan elämän kriiseissä. Jokapäivä on tehty jotain koirien kanssa, kun ihmisten ongelmat eivät ole noiden ongelmia eikä niiden kuulu jäädä vähemmälle huomiolle murheiden takia. Alkuviikon olin myös sairauslomalla töistä, koska työnkuvani on semmoinen, ettei sinne tunteet pinnassa voi vaan mennä. Mietiskelin kovasti, että kirjoitanko näistä yksityisasioista tänne, mutta aika iso osahan tuo isäntäkin tätä blogia oli eli jatkossa luvassa vähemmän kuvia huonommalla laadulla (tän postauksen kuvathan eivät ole minun käsialaa yksikään). Mietiskelin myös blogin kohtaloa kokonaisuudessaan, päiväkirjamainen muoto saattaa kärsiä ja postaustahtikin harveta, mutta aion silti jatkaa kirjoittelua sekä kuvien jakamista myös jatkossa. Koirien osalta eniten päänvaivaa tuottaa hoitojärjestelyt, muutenhan tän porukan kaa pärjää hyvinkin, mutta onneksi on noita ystäviä, jotka auttavat tarvittaessa.

Kaikista tämän postauksen kuvista kunnia menee Siina J:lle.

Maanantaina pakotin itseni lähtemään Siinan luokse juoksuttamaan koiria ja kieltämättä tuntui myös siltä, että livenä nähtävä juttuseura olisi myös tarpeellista, muuta ajateltavaa. 

Tehtiin oikein kunnon lenkit Siinan, kääkkien ja Demi sakemannin kanssa.

Tiistaina ajettiin sitten verijälkeä kaimani opastuksessa. Hilma ja Tauno ajoivat saman jäljen ja Upille oli oma pikkujälki kokeilumielessä. Hilma tajusi homman heti ja jäljesti erittäin tarkasti ja taitavasti, ainoastaan yksi makuu jäi siltä ilmaisematta. Kaverini totesi, että Hilman voisi viedä vaikka MEJÄ-kokeeseen ja ajattelin tehdä työtä käskettyä eli seuraavaa maksullista koettaa bongaillen. Maksullista siksi, että en osaa käyttää kompassia enkä sitäkautta tehdä jälkeä jälkiparille, maksullisissa kokeissa sitten ne jäljet on valmiiksi tehty järjestäjien toimesta. 

Tauno oli ensin jäljen alussa vähän, että mitä ihmettä, mutta noin puolivälissä jälkeä senkin aivot rekisteröivät mistä on kyse. Loppumatka ihan melkein jäljestämisen näköistä touhua ja kaadolla vire oli jo vallan hyvä. Upi jäjesti tarkasti ja hienosti, mutta ensikertalaisena vähän varovasti. Selkeästi jännitti niin maan pirusti, mutta silti Upi eteni minun edelläni ja jatkoi epävarmuuden iskiessä etenemistä sanallisella rohkaisulla.

Treenien jälkeen tunti koirapuistoilua oman lauman kesken, että saivat jaloitella.

Keskiviikkona Taunolla oli tulevat tähdet agility illalla ja lisäksi sitten tietysti lenkkeiltiin koiraporukalla kunnon lenkki päälle.

Torstaina kävin tekemässä työpäivän ja illasta suunnattiin sitten pelastuskoiraradalle. Upi osallistui ensin arkitottelevaisuus ryhmään rauniotutustumiseen ketteryystelineillä temppuilun merkeissä. Ei se Upi vielä ihan tuota takapäänsä sijaintia tiedosta, mutta reippaasti poika treenasi uudessa koiraporukassa. Seuraavaksi Hilma pääsi etsimään kolme ukkoa ja voi jee, kun neidillä oli kivaa. Ukot löytyivät botonipylväästä, maanalaisesta tunnelista ja vinotunnelista. Mie niin tykkään tuosta peko-hommasta, mutta harmillisesti meillä on vähän vaikeuksia päästä aina treeneihin.

Treenien jälkeen lauma sai seuraa Esko, Elsa ja Martta kääkistä tunnin vapaanakirmaus lenkille. 

Perjantaina ei tehty normaaleja hihnelenkkejä kummempaa. Työpäivän jälkeen vieraina kävivät veljeni ja veljeni lapset. Hilma sai pusutella taas olan takaa ja pääsi poseerauskuvaan instagrammiin Erikan kanssa poseeraamaan.

Lauantaina käytiin sitten metsälenkkeilemässä puolitoisatuntia hoffikamu Stellan kanssa. Tauno ja Hilma painoivat pitkin pöpeliköitä ja Upi oli todella hienosti Stellan kanssa. Ei mitään sekoilua, vaikka Stella välillä kovinkin innokkaasti olisi Upia leikittänyt.

Illemmalla vielä sitten hihnalenkkeiltiin ja muuten vietettiin vaan aikaa kotosalla.

Sunnuntai aamuna kello soi viideltä ja suuntasimme Siinan sekä koiraporukan kanssa Kuhmon ryhmänäyttelyyn. Siinalle iso kiitos, että jaksoi lähteä meidän seuraksi, yksin olisi saattanut jäädä lähtemättä. Herääminen ja lähteminen sitten muuten kannatti, koska tulos näyttää tältä;

JUK1 ERI SA PU1 SERT ja VSP. 

Tuomari Elina Haapaniemi; "Hieman vajaa 10 kk punainen. Kooltaan ylärajalla, mutta erittäin kauniin tyyppinen juniori. Kaunis sopivan pituinen pää. Hyvä ilme. Oikea purenta. Oikein kannetut korvat. Kaunis kaula, säkä ja ylälinja. Hyvin kulmautuneet raajat. Hyvä hännän kiinnitys, liikkuu hyvin askelin."

Hampaiden katsonta meni todella hyvin.

Mittaustulos kertoi Upin kooksi 29 cm, mutta saattoi olla vähän lytyssä eli kyllä mä sitä 30 cm veikkaan edelleen.

Tuomarina tämä nainen oli mielestäni vallan ihana. Luki koiraa taitavasti ja arvosti koiran kykyä ottaa kontaktia sekä koiran käytöstä yleisesti. Huomasi heti pöydällä, että Upi on vähän epävarma, mutta ei panikoi eikä myöskään mene puolustusvaihteelle eli halusi nimenomaan antaa nuorelle koiralle kivan ja rennon kokemuksen.

Hieno päivä kertakaikkiaan. Kotiuduttamme hengailimme vaan kotosalla ja tehtiin hihnalenkki. 

Upi oli minusta yleisesti ottaen paljon rennompi näyttelyssä ja kävi ennen ROP-VSP mittelöä maahan köllöttelemää kehän laidalle. Toivotaan nyt, että tällä linjalla jatketaan jatkossakin näytelmissä.